Eilen itkin elämäni suurinta muutosta, vauvan tulemista. Tuntuu hassulta etten anna itseni ajatella sitä aikaa kun vauva todella on täällä. Tuntuu, että kuljen aikajanassa joka päättyy synnytykseen - sen jälkeen edessä on tuntematon. Olen aina ollut ja tulen varmasti aina olemaan ihminen, joka ahdistuu tulevasta jos en tiedä tarkkaan mitä tapahtuu. Mietin tunteita, ennalta arvaamattomia, tilanteita joihin en ole pystynyt valmistautumaan. Miltä tuntuu saada viimein se vauva syliin jota on odottanut kolme vuotta, miltä hän näyttää, miten hän muuttaa arkeamme?

Olen blokannut mielestäni kaikki ne onnen tunteet joita vauva aiheuttaa. Eilen tajusin että en vieläkään usko, että saamme vauvan syliin asti. Johtuuko se kaikista näistä kokemuksista, pettymyksistä ja niistä tunteista että se onni on otettu meiltä pois aiemminkin. Valmistanko itseäni siihen kokemukseen ettemme saakkaan onnea, pessimistisillä ajatuksilla pettymykseen. Mutta miksi..? Jos vauva syntyisi nyt se selviäisi hengissä. Kuusi viikkoa laskettuun aikaan. Kaikki tavarat hankittu ja nyt vain odotamme että vauva oikeasti syntyy. Vauva muistuttaa minua olemassa olostaan jokainen hetki, minuutti ja tunti miksi en anna itseni iloita - miksi pelkään?

Onko tämä vain epävarmuutta muutoksen edessä...? Kohta kaikki muuttuu ja minusta tulee äiti - en tiedä osaanko olla äiti. Kolmen odotuksen täyteisen vuoden aikana olen ehtinyt jollain tavalla hyväksyä etten ikinä saa tätä onnea. Osaanko rakastaa lastani, mitäs jos en rakastakkaan, en tunne vauvaa omakseni tai en vain osaa? Onko tämä ajatusjana jokaisen tulevan äidin käytävä läpi vai onko nämä tuhkasta nousseita ajatuksia ja kysymyksiä johon en vain saa vastausta ennen kuin vauva on täällä. Pitäisi oppia ajattelemaan positiivisesti. Ajatella elämää lahjana, vauvaa mahdollisuutena - mahdollisuutena kasvaa perheenä - luoda entistä lujempi suhde toisiimme miehen kanssa, oppia rakastamaan elämän ennaltaarvaamattomuutta ja lapsen tuloa. Salinko itselleni postiivisen ajattelun siinä vaheessa kun saan vauvan rinnalleni vai pystynkö tekemään sen ennen sitä?

Pää on täynnä kysymyksiä ja pohdintoja ja tuntuu että olen ihan tunnekuohujen vallassa - käpertynyt itseeni ja vauvaani ja jätän kaiken muun ulkopuolelle.

Itkuherkkyys on lisäntynyt ja itken milten jokainen päivä- yleensä ilman syytä. Nyt käännään ajatukset vauvaan postiivisessa mielessä, yritän jättää negatiiviset ajatuksen taakse ja keskittyä tulevaan ilman kauheaa huolta siitä mitä vauva muuttaa ja suhtautua muutokseen mahdollisuutena. Uskallan ajatelaa aikaa jolloin vauva on täällä, meidän vauvamme.  Vauvahan on ihanin asia mitä me voimme saada, elämän kokoinen matka, onni ja ilo <3

SuZie 33+0