Aurinko paistaa viimein tännekin puolelle ja poutapilviä on näkyvissä josko sateen mahdollisuus välillä harmittaa. Kuukautiset on kärsitty neljän kuukauden tauon jälkeen ja oli ne melko hirveätkin. Leikkauksen jälkeen ajattelin kipujen helpottavan mutta mitä vielä, sain napsia lääkkeitä kaksin käsin ja silti maha oli kuin olisin ilmapallon niellyt. Noh, toisaalta olen iloinen, iloinen siitä, että viimein kroppani toimii. HCG on siis todennäköisesti laskenut nollaan koska kuukautiset saapuivat minua ilahduttamaan. Vielä ensi viikolla viimeinen mittaus ja toivotaan että sen jälkeen odotellaan positiivisia mittauksia toisessa mielessä.

Saimme lääkäriltä luvan ilmoittautua ensi kierrosta PAS:ssiin. En oikein osaa sano, että odotanko sitä innolla vai pelottaako minua. Olemme joutuneet käymään läpi helvetin tämän lapsettomuuden viimeisen kiemuran aikana, mutta tätä ei toisaalta voi tapahtua uudestaan. Tänään mietin ja vajosin negatiivisuuden puoelle.. Mikä minussa on vikana, enkö ansaitse lasta, enkö olisikaan hyvä äiti ja miksi ieheni joutuu kärsimään tästä. Tästä lapsettomuudesta, jonka minun kroppani aiheuttaa. Tiedä, en ole itse valinnut sairauttani enkä voi tehdä sille mitään. Mutta se tuntuu silti kamalalta. Toivon pilkahdus minussa kumminkin on ja ehkä se positiivisuuden häivähdys. Terapeuttini kysyi kun kerroin hänelle meidän tarinamme, että olenko aina näin sisukas - oli pakko vastata, että enpä ole sitä niin ajatellut mutta ehkäpä minussa on sisua ja tulta jonka avulla selviän tästä!

Aloitin terapian, toivon, että siitä saan voimavaroja, jolla kantaa tämä suru. Muutaman kerran käyneenä voin todeta, että ehkä tavitsenkin sitä. En ajatellut tarvitsevani mutta se vapauttaa. Saan antaa taakan jollekin muulle, täysin tuntemattomalle kannettavaksi ilman, että minun täytyy huolehtia siitä miltä se hänestä tuntuu.

Olen oivaltanut käsitteleväni surua muiden huolehtimisella. Sairaalassa maatessani letkuissa suurin huoleni oli se miten mieheni pärjää ja miltä hänestä tuntuu. Ohitan itseni niin minun ei tarvitse ajatella kokemaani. Vasta terapiassa kun kävin läpi tapahtumat tuli kauhea olo siitä, että mitä kaikkea olen ja olemme kokeneet sekä fyysisesti että henkisestä. Me toivomme lasta ja saimme tämän - tämä ei ole lähelläkään sitä mitä ajattelin elämäni tässä iässä olevan.

Annetaanko ihmiselle enenmmän kuin mitä hän jaksaa kantaa...?