....Onko heitä?

Pelko siitä tuskasta minkä epäonnistunut hoito tuottaisi tuntuu hirveältä. Valtavalta möykyltä rinnassani. Minä odotan, odotan sitä hetkeä jolloin me saamme sen onnen. Ja niin itsekkäästi kun tämä onkin sanottu niin me eikä kukaan muu. 

Suojelusenkeli, ota siipiesi suojaan ja anna se onni, pidä kiinni kädestä ja usko siihen minun kanssani. 

Luin pääsiäisenä kirjan Enkeleitä hiuksissani, joka on Irlantilaisen naisen elämänkerta. Nainen kertoo kirjassaan kuinka hän näkee enkeleitä ja keskustelee heidän kanssaan. Hän näkee tapahtumia ennen kuin ne tapahtuvat ja asioita, jota kukaan muu ei ymmärrä. Nainen kertoi kirjassaan, että jokaisella ihmisellä on oma suojelusenkelinsä, vaikka emme nää häntä niin enkeli on aina kanssamme - jopa syntymättömillä vauvoilla on jo kohdussa omat enkelinsä. Missä se minun suojelusenkelinini on? Miksi maailma on niin epäreilu? Onkohan kaikella kuitenkin tarkoituksensa? Vahvistaako tämä koettelemus meidän suhdettamme johonkin suurempaan vastoinkäymiseen? Vai kasvattaako tämä meitä vanhemmuuteen, kypsyttääkö tämä meitä ajatukseen lapsettomuudesta tai adoptiosta? 

MIKSI......?

.