Pysähdys... ajattele ettet saakkaan elämältä sitä mitä olet aina ajatellut, odottanut, toivonut ja uskonut. Siinä pisteessä minä olen, siinä, että joudun ajattelemaan uusiksi tulevaisuuteni. Se mistä olen unelmoinut voi olla saavuttamattomissa. En ajatellut, että se voi olla näin vaikeaa, olen ajatellut, että lapsia tehdän eikä saada. Nyt vasta melkein kolmekymppisenä elämän arvot menevät uusiksi - täällä eläminen voi olla arvaamatonta mutta sen kanssa on elettävä. Olen tottunut saamaan haluamani ja joo tiedän että se kuulostaa pahalta. Opin sen erottuani edellisestä suhteestani- sen etten saa kaikkea mitä haluan. Sen opetti minulle tärkein ihminen maailmassa, mieheni, se ketä rakastan eniten! 

Olen miettynyt, itkenyt, pohtinut, keskustellut ja kertonut, kuunnellut muiden maailmaa ja sitä, että kyllä se onni vielä teidän kohdallenne tulee. Haluan uskoa siihen mutten voi - Mitä jos se ei tulekkaan?? Mitä silloin? Miten kukaan voi sanoa, että mä tiedän että te vileä saatte se vauvan, ei kukaan voi sitä tietää tai luvata. Ja tiedän olen itsekin sanonut niin, se tulee luonnostaan, lohduttaen toista johon on sattunut. Ymmärrän sen ja toisaalta toivon itsekkin. Jossain vaiheessa tuli pysähdys, se ajatus, etten voi olettaa saavani sen onnen. Pakko tehdä suunnitelmia johon se vauva ei kuulu. En tiedä olenko mitään ilman vauvaa, ilman omaa lasta mutta minun on pakko uskoa - pakko uskoa että olen muussakin hyvä kun äitinä olemisessa. Pahimmalta tuntuu se, etten voi antaa sitä vauvaa miehelleni- hänelle jota rakastan eniten! 

Olemme suunniteleen lapsiemme nimet, mitä jos en ikinä saa antaa niitä, kuulla oman lapsen itkua, naurua ja nähdä sitä hymyä joka sulattaa kaikkien äitien sydämet...? Mitä jos en saa kokea vanhemmuuden onnea ja tuntea oman lapseni ihoa ihoani vasten? mitä jos... 

Rehellisesti sanoen olen kateellinen niille äideille, jotka näkevät ne kaksi viivaa testissä, tuntevat oman lapsensa syntymän ja näkevät hänen kasvavan, hymyilevän ja oppivan. Joka päivä näen töissä onnellisia äitejä, onnellisia lapsia ja isiä mutta takaraivossani kolkuttaa ajatus, voi olla etten ikinä saa kokea vanhemmuuden tuomaa onnea, iloa ja vastuuta...

Joillekin annetaan kivisempi tie kulkea.... Ehkä kaikella on muitenkin tarkoitus, ainakin uskon niin.

Juha Tapio, Ohikiitävää

"Joskus vieläkin talviaamuisin, mietin missä meet, onko vastanneet vuodet unelmiis, minkälainen tie sulle annettiin..."