Tänään sain tuoksuttaa vauvaa, ihan vastasyntynyttä ihanaa ruttuista poikaa. Vauvat vaan tuoksuvat niin ihanalta. Tänään olen kuunnellut raskauskuulumisia monelta taholta ja heikkouden hetki iski... Missä on minun vauvani?? Tai edes se positiivinen raskaustesti?? 

Toivonkipinä heräsi kun aivastin ja alavatsaa vihlaisi aikalailla, turhia toiveita mutta heti se kävi mielessä. Niin sitä ihminen turtuu haaveilemisestakin, aika kamalaa lopulta. Pitäisi antaa itsensä toivoa, pelätä,haluta mutta jotenkin se on hankalaa. Jos sitä vauvaa ei ikinä tulekkaan niin olen jo alusta asti ajatellut että turha toivoa...Ei ehkä se ei ole oikein, vai onko??

Tänään mietin ensimmäistä kertaa, että voisinkohan rakastaa adoptoitua lasta, tyttöä, eriväristä kuin me? Pidin sylissäni vuoden ikäistä tummaa kiharapäistä suloista tyttöä, joka nukahti pidellen kiinni minusta ja minuun painautuneena, voisinkohan.. Ajatus tuntui toisaalta hyvältä, ehkä alitajuntani on käsitellyt lapsettomuutta tähän pisteeseen saakka. Ennen jos mieheni on edes maininnut adoptiosta olen loukkaantunut syvästi, ajatellut ettei hän toivo, ettei hän usko ja halua. Mutta ei, ei siitä ole kyse, kyse on valinnoista nimenomaan luonnon valinnoista. Minkä minä sille voin jos en voi saada lasta, jos kehoni ei osaa tehdä sitä asiaa johon se on ohjelmoitu. Minun täytyy valita, valita elänkö itsesäälissä vai annanko elämän tuoda eteen mitä ihmeellisimpiä yllätyksiä ja ehkä sitten joskus sen pienen ruttuisen vauvantuoksuisen nyyttin, ei ehkä biologisesti minun mutta kuitenkin ikioma!