Kitinää kuuluu sängystä ja isosisko juoksee katsomaan vauvan sänkyyn ja osoittelee kovasti itkevää ja nälkäistä vauvaa. Minä haen vauvan sängystä ja ruokin sen pullolla isosiskon ihmetellessä vierestä. Paras ystäväni makaa migreenissä sohvalla ja minä autan. Minä autan aina...

Parhaan ystävän vauvan näkeminen tuntuu pahalta kun hän on aitinsä sylissä, ja kun äiti imettää häntä. Jos minä hoidan vauvaa se ei tunnu yhtä pahalta. Sen äidin onnellisuuden ja rakkauden näkeminen on minulle se pahin asia. Huomasin se vasta tässä vaiheessa kun katselin parasta ystävääni vauvan kanssa. Sitä hellää katsetta ja rakkautta mitä hänellä on lapsiansa kohtaan.

Juttelimme mieheni kanssa, joka on minusta huolissaan kun en ole onnellinen. Totesin, etten voi olla onnellinen tässä tilanteessa, minulta puuttu jotain, jotain elämä suurempaa. En osaa vaan itkeä, pitäisi varmaan opetella. Minun pitää saada riita aikaiseksi miestä ärsyttämällä ja riidan seurauksena rupean itkemään ja kerron lopulta kaiken mikä painaa mieltäni. Ja se helpottaa, tuntuu kun suuri kivi olisi nostettu rinnaltani ja voin taas hengittää. Mies kysyi minulta, mikset sano vaan, että olen surullinen ja itke, minä kyllä lohdutan ja pidän sua sylissä. En osaa, en kertakaikkiaan osaa... itkemistäkin pitää ilmeisestikin harjoitella. Olen aina pitänyt itseäni vahvana ihmisenä, joka ei turhasta itke - ainakaan muiden edessä mutta nyt tuntuu siltä että olen heikko, sirpaleinen lasi, joka murtuu tuon tuostakin tämän asian edessä. Minun pitää tolkuttaa itselleni, että se on normaalia, sun pitääkin olla surullinen ja itkeä. Nyt vasta pari päivää sitten tunnistin sen tunteen mikä minua nakertaa, se on SURU, suuri suru joka valtaa mun mielen eikä anna mun keskittyä, jaksaa ja olla onnellinen. Mun on vain opittava elämään se kanssa ja hyväksyttävä se. Perustavan laatuinen suru joka ei mene pois ennen kun saan sen vauvan..

Olen sanonut ystävilleni tilanteestamme ja he ovat tukenamme, tuntuu,että on helpompi olla kun tästä tiedetään. En enää kestä vatsan taputteluja ja kysymyksiä että millonkos teille sitten tulee se vauva? Musta tuntuu, että elän tälä hetkellä vauva-kuplassa. Nopeasti laskettuna kymmenisen kaveri on raskaana ja niitä jo vauva saaneita on muutama. Ois varmaan helpompi elää lapsettomien kanssa jotka ei muistuta olemuksellaan tai vauvoillaan tästä kokemuksesta.

Mutta hei, ehkä olen taas yhden päivän lähempänä äidiksi tulemista!